torstai 1. maaliskuuta 2012

Taskuntäydeltä arskaa

Juuri ku olin ehtiny kirjottaa täällä, kuinka yllättyny olin mutsin asenteesta, niin eiköhän se ollu tässä parissa päivässä ehtiny kääntää kelkkansa negatiivariin -I told you so! Se osaa viel esittää asiat aina sillee, et ärsyynnyn tosi paljon. Nyt kysyi esimerkiks, että onkohan se ohjannu ja kasvattanu mut jotenki väärin, ku oon nyt tehny tällasen ratkaisun. Että mitä sitten kun palaan, niin silloinhan kaikki on vielä kaksin verroin kauheempaa, kun ei oo sitten yhtään rahaakaan. Tunsin vaan sen pettymyksen, mikä nous siitä ku tajusin, että eihän se ymmärtänytkään mun tilannetta ja oloa, et se positiivinen suhtautuminen olikin vaan joku hetkellinen mielenhäiriö. Lisäks on aina tosi kiva kuulla tollasta, että äiti epäilee kasvattaneensa mut huonosti, ikäänku olisin jotenki epäonnistunu sen mielestä ihmisenä. No, ei se varmaan sitä tarkoittanu oikeesti, mutta herkkä ihminen ku oon, niin mielenihän minä siitä pahoitin. Onneks soitto E:lle auttoi ja loppu se kyynelehtiminen taas!

En todellakaan oo mikään positiivari, mut en jaksa ollenkaan sitä, että kaikista asioista kaivetaan aina ensimmäisenä ne negatiiviset puolet esiin. Että ei vaan kannata mitään uutta kokeilla tai mihinkään muutokseen ryhtyä, kun huonostihan siinä käy kuitenkin. Mutta mitäpä, jos ei käykään? Mitäpä jos löytääkin sen, mitä etsii ja asiat loksahtaa paikoilleen ja järjestyy? Kuulostaa ehkä hassulta, mut silloin viimeks Ausseissa ollessani sain sellasen fiiliksen, et ei kannata liikaa murehtia, asioilla on tapana järjestyä. No worries! Oon yrittäny pitää sen mielessä siitä lähtien, mikä on kyl ollu semihaastavaa, ku tääl Suomessa tuntuu toi murehtiminen ja pirujen seinille maalailu olevan se vallitseva tapa. Aina välillä se unohtuukin ja sit joutuu muistuttaa itseään. Ja sit on ne rakkaat ystävät, jotka jaksaa uskoa ja kannustaa silloin, kun iteltä on usko loppu.

Don´t get me wrong, musta kyynisyys ja negatiivisuus on ihan mahtavaa (Mielensä pahoittaja on yks mun idoleista) ja niistä voi niin sanotusti ottaa ilon irti esim. avautumalla ystävän kaa yhessä. Mut tää on musta jollain tavalla ihan erilaista negatiivisuutta, sellasta yksittäisistä asioista ja fiiliksistä nousevaa, mikä saa huutamaan kirosanoja tai avautuu ystävälle ja mistä sit heitetään p*skaa läppää jälkeenpäin. Se on jotain ihan muuta, ku kokonaisvaltainen negatiivinen asenne kaikkeen, toisten arvostelu ja kaikenlaisista pikkuasioista valittaminen -sitä mulla on vaikeeta sietää, toisin sanoen siitä pahoitan kyllä mieleni!

Haluun sanoo, et mun mutsi on noin muuten ihana (se esim. täyttää edelleenkin mun jääkaappia ja lähettää yleensä pari kertaa viikossa viestiä, et tarviinko kyytiä jonnekin), mut sen negatiivinen suhtautuminen ottaa välillä tosi koville. E uskoo, et oon sille edelleen vauva (miksi kutsutaan kolmekymppisiä vauvoja?), et sen on vaikeeta päästää irti -hence the negative attitude. Jos ja kun tää pitää paikkansa, niin mun ois varmaan nyt aika katkaista se napanuora! Ehkä pitäis myös katkaista tää avautuminen (tälle illalle)!:D

Lopuks tähän toi Natashan biisi "Taskuntäydeltä arskaa", mistä tää blogikin on saanut nimensä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti