keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Haita ja aviomiehiä

Täs on viime päivinä tapahtunu kivoja juttuja tän mun Aussiprojektin kannalta. Sunnuntaina kävin vanhemmilla syömässä ja kerroin päätöksestäni niillekin. Odotin -varsinkin mutsilta- negatiivista suhtautumista, faija nyt yleensä kannustaa mua aina reissuihin liittyen, mitä nyt varottelee useista asioista, esimerkiks hai(kaloi)sta. Tiesittekö muuten, et noita haitahan voi siis olla ihan missä vaan? Ei oo pelkästään vaarana esim. Australian ja Balin rannikolla, kun nehän voi eksyä vaikka välimereen! Joskus 60-luvulla Suomessakin oli kuulemma tavattu hai (mikä sillihai se nyt olikaan), että varokaa kuulkaas vaan - ei oo se hauki vältsy ainoo vaara näis Suomenkaan vesissä! ;)

Mut siis isoksi yllätykseksi, myös mutsi oli ihan kannustavalla mielellä. Oli jotain jo aavistanutkin (ehkä nähny sen lonely planetin) ja kertoi lukeneensa viimeisestä Anna-lehdestä tarinan, missä joku vähän yli kolmekymppinen nainen oli kans repässy ja lähteny kiertää maailmaa.Ilmeisti oli myös vähän huomannu mun alakuloisuutta, että silläkin oli varmaan vaikutuksensa, mut haluun anysei kiittää sitä Anna-lehden mimmiä, joka tietämättään pohjusti munkin tietä -jopa ajoitus osui nappiin!
No joo, mut siis puhuttiin jo siinä sitten kaikista järjestelyistä, kämpän vuokraamisesta yms. ja olin tosi hyvällä mielellä. Mutsia huoletti, että miten mulle käy, jos sairastun siellä kauheen kaukana, mutta yritin sille vakuutella, että enköhän mä jotain sosiaalista verkostoa saa sielläkin rakennettua, etten oo ihan ypöyksin (toivottavasti!), jos jotain ikävää esim. sairauden muodossa käy. Paras oli kyl taas faijan kommentti (heti toisena): "mutta jos sä sitten joudut naimisiin siellä, niin äidin ja mun täytyy sitten tulla käymään". Mutsi siihen et "Ei ei, ei mitään sellaista". Tästä voi kai sit päätellä, et faija pelkää, et hai syö mut (täytyy antaa sen olla siinä uskossa, etten surffaa siellä) ja mutsi, et tapaan elämäni miehen, meen naikkareihin ja jään sinne! Vieläki naurattaa toi muotoilu "joutua naimisiin", ikäänku joku veis mut kahleissa maistraattiin ja pakottais sanoo tahdon, hahhah!

Joo mutta siis vielä ihan tahdon korostaa, et en mä sinne lähde sitä aviomiestä etsii, vaan itseeni ja jotain onneksi kutsuttua. Tosin, jos joku hyväkroppainen ja -luonteinen, hauska surffipoika mua siellä pyytää treffeille, niin tuskin mä siitä kuitenkaan mitään hernettä nenään vedän. Sen verran leikittelin ajatuksella, et kuvittelin, kuinka makaan siinä rannalla palvomassa aurinkoa ja sit joku kiva, valaista tykkäävä surffari näkee mut ja on samantien ihan myyty. Sit mennään kahville ja selviää, kuinka se on aina etsiny omaa valasrakasta ja ollaan onnellisia yhessä siitä lähtien. Mut sit mietin, et mun tuurilla siihen ei kuitenkaan tuu mitään kivaa surffarii, vaan Greenpeace ja sit ne pyörittää mut sinne mereen, ku ajattelee et heitän veivini siinä hiekalla. Et se siitä sitten.

Mutta niin lopuksi vielä se tänpäivänen hyvä uutinen: Sain kuulla, et saan seuraa heti reissun aluksi! A lähtee mun kaa samoilla lennoilla ja voidaan viillettää yhdessä ekat kolme viikkoo -me so happee!!! Vielä, kun saisin ylipuhuttuu kaikki ystävät ja rakkaat sinne visiiteille, niin mun ei tarttis tulla takas ollenkaan (ai miten niin ei saa jäädä ilman viisumii?)! Mutta siis tulkaahan ihmeessä käymään kaikki, joita tuo manner kiinnostaa -mun kristallipallo näytti, et teil tulee olee siel tosi kivaa ja ihanaa! ;)

tiistai 28. helmikuuta 2012

The older I get, the colder I get

Hitto oon ollu koko päivän taas ihan jäässä! Kotiin salilta tultuani sulattelin taas itteeni kuumassa suihkussa jotain 20 minuuttia, minkä jälkeen näytinki sit höyryävältä, kuumalta lobsterilta. Musta tuntuu, et ainoo helpotus näissä talvi-illoissa onkin just toi kuumassa suihkussa hengailu (joo ei sais tuhlaa tollai energiaa, mutta minkäs teet!) ja kuuman latten lipittely sohvalla viltin alla. Ja musta tuntuu, et tää palelu vaan pahenee, kun ikää kertyy. Ulkona suojaa rakas ja Suomen oloissa tuikitarpeellinen Canada Goose, mutta sisällä on haasteellisempaa, varsinki meiän officessa, jota kutsunki pakastimeks. Oon ahdistellu meiän duunin huoltomiestä lukemattomia kertoja asian tiimoilta (se varmaan rakastaa mua), mutta mitään pysyvää ratkaisua ei tunnu löytyvän. Niinpä istuskelen siellä puuhka kaulassa, kynsikkäät kädessä ja villasukat jalassa, sellanen säälittävä pikku patteri pöydän alla.

Mutta joo, oon sitä mieltä, et haikaralla meni sillon 80-luvulla maanosat sekasin, et oikeesti tää paketti olis kuulunu Australiaan, Etelä-Amerikkaan tai Aasiaan...tai edes Euroopan eteläisempiin valtioihin. Vaikka lumessa onkin toisinaan hauska telmiä ja snoukkaaminen on ihanaa, niin silti tää kylmyys ottaa aina yhtä koville - eikä tietty toi loppusyksyn ja alkutalven pimeyskään mitenkään mieltä ylennä. Sanomattakin selvää, et tää ilmasto-issue on siis ollu yhtenä suurimmista vaikutteista tuon uuden "kotimaan" valinnassa. Musta on uskomattoman rentouttavaa lähteä ulos -vuorokaudenajasta riippumatta- topissa, shortseissa ja fläbäreissä, eikä hikoilu tai korkee ilmankosteuskaan mua niin häiritse, vaikka se saakin mun hiukset hulluuden partaalle. Mun Balin matkaseura tietää, mistä puhun, kun ne sai suuren osan ajasta katella mun semipuudelifledaa ja kuulla mun sadatteluja asiasta....Note to self: keksi jokin ratkaisu tähän ennen Ausseja!

Mut tää puudeli menee nyt keittelee itelleen iltalatteja ja selailee sitä lonely planetttii ennen Nurse Jackieta!

Lopuks pieni galluppi: kumpaa näkymää tuijottelisit mieluummin himaparvekkeelta:


maanantai 27. helmikuuta 2012

Vaihdetaan Suomen talvi Australian kesään

Oon tässä jo jonkin aikaa ihmetelly omaa elämääni ja tullu siihen johtopäätökseen, et pysyn järjissäni melkein yksinomaa lomareissujen ansiosta, et arkea pystyy just ja just sietää, kun on joku matka buukattuna, mitä voi fiilistellä ja oottaa. Noi lomareissuthan sitte menee aina tosi mukavasti, on hauskaa ja stressitöntä (migreeninestolääkkeet voi lopettaa taas hetkeksi) ja elämänilo suorastaan pursuaa jokasesta ihohuokosesta. Mut se on sit se lomanjälkeinen aika (mulla alkaa yleensä jo kotimatkalla lentokoneessa), kun tuntuu, et mikään ei kiinnosta, vaan kaikki asiat täällä kotona lähinnä ahdistaa ja itkettää. Oon jo keksiny nimenkin tälle sairaudelle: postvacation depression (kuulostaa hienommalta enkuks) ja diagnosoinu sen itselläni lukemattomia kertoja.

Tultiin ystävänpäivänä himaan ihan mahtavalta 2,5 viikon reissulta, joka tällä kertaa sijoittui Balille ja Gileille. Oli kaikinpuolin onnistunu matka: loistoseura, hyvät ja lämpimät ilmat (ja ruuat), vähän surffailuu ja baaritteluu sekä -todella- huonot jutut. Sanomattakin selvää, et se kotiinpaluu oli taas vähintäänki helvetistä...Ekana iltana ei viel ollu pahimmillaan ja eka duunipäiväki meni jossain ihme sumussa, mut sitten se iski illalla pahempana kuin koskaan. Oon järkeilly, et toi sairauden vakavuus korreloi matkan onnistuneisuuden mukaan, mikä selittää kyseisen olotilan, mut viime aikoina oman lisämausteensa on tuonu myös tää kolmenkympin kriisi. Tää tilahan alko mulla heti, kun täytin 29 (varokaa vaan!!) eikä oo ainakaan vielä näyttäny helpottamisen merkkejä. Anyway, muutaman päivän tästä kärsittyäni, aloin miettiä, et tää oireilu selvästikin kielii jotain siitä, etten oo tyytyväinen arkeeni ja elämääni täällä Suomessa ja et ehkä ois aika oikeesti tehdä jotain asialle!

Avauduin aiheesta tietty monille mun ystäville ja systerille, ja voin kyl suositella tätä keinoa, koska näiden avautumisten johdosta yhtäkkiä tajusin, mitä mun pitää tehdä. Mun pitää toteuttaa mun pitkäaikainen haave -lähteä Ausseihin! Heti seuraavana päivänä kävinki sit jo poistamassa akateemisesta Australian lonely planetin ja aloin mietttii kuumeisesti kaikkia lähtemiseen ja Ausseissa elämiseen liittyviä asioita. Oon käyny Ausseissa kerran kuukauden lomareissulla vuodenvaihteessa 2008-2009 ja rakastuin tohon jättimaahan heti. Oikeestaan siitä lähtien oon kaipaillu sinne takas pidemmäks aikaa, mut aina on sit ollu -mukamas- kaikenlaisia esteitä. Nyt on jokatapaukses sellanen "now or never" -fiilis ja aion lähteä sinne tosiaan loppuvuodesta, todennäkösesti joulukuun alussa. Suunnitelmissa olis olla n. 6 kuukautta siellä, matkustella ja tehdä jotain duuneja ja älkää nyt naurako -vaikka onkin maailman pahimpii clichéitä- löytää itseni. Niin kovin Eat, Pray, Love -henkistä, I know...Ja joo, oon lukenu kirjan ja nähny leffan ja paljastettakoon vielä, itkeny leffan aikana. Mut ei siitä sen enempää!

Tähän lopuks Bondilta viime reissulla napattu kuva (mun tavoitteena on olla toi surffari tossa)